Viimeisin minut hurmannut keräilykohde on 60-luvun lasten linkkuveitset. Vasta yksi on hankittuna, mutta tiedän että näitä on olemassa enemmän! Mahtuvat pieneen tilaan. Siksi annoin itselleni luvan keräillä vielä näitä.
Tälläisen ikivanhan lelun löysin Saksasta lelumessuilta. Takana olevaa lasilevyä liikuttamalla saa tarjoilijan kaatumaan, hehe. Vahingonilo on paras ilo.
Ikävöin sitä aikaa kun Helsingin kaduilla saattoi törmätä Ansaan tai Taunoon. Tai johonkuhun muuhun elokuva-alan konkariin. En tiedä elääkö heitä enää edes kourallista. Niitä VANHOJEN suomi-filmien tähtiä.
Lapsena asuin noin kilometrin päässä radasta. Kävimme sunnuntaikävelyillä paanalla, huiskutin veturinkuljettajille joka kerta. Olen aina tuntenut outoa vetoa juniin ja rautateihin. Ehkä koska kuulun rautatieläissukuun.
Isoisäni oli rautatieläinen. Hänen isänsä oli lokomotivförare - veturinkuljettaja. Hänen appiukkonsa oli rautatieläinen, eräs pysäkkikin nimettiin hänen mukaansa. Myös HÄNEN appiukkonsa oli rautateillä - suunnitteli ja rakennutti ensimmäiset radat Suomeen ja vähän venäjällekin. Sen pidemmälle ei ehkä voi rautatieläissukua olla...
Mutta jos minä olisin puikoissa, määräisin höyryvetureita edelleen enemmän liikenteeseen! Vuosi sitten mieheni yllätti minut höyryjuna-ajelulla. Olin kuin lapsi karkkikaupassa, sanaton ja jännittynyt ja innoissani ja sinkoileva. Seisoin vaunusillalla ajon aikana ja annoin tuulen tuivertaa. Maa viuhui jalkojen alla ja savu tuprahteli piipusta. Ihanaa, ihanaa!