Eilen kävin Ahlmanin maatalousoppilaitoksen kirppiksellä heti ensimmäisten joukossa. En tiennyt mitä odottaa, mutta joitakin aarteita koulun kätköistä ehkäpä. Oppilaitoshan on toiminut Tampereella vuodesta 1904, vaikkakin jo vuonna 1881 Suomen talousseuran puheenjohtaja ehdotti maanviljelyskoulun perustamista Hatanpään kartanon läheisyyten. Oikeastaan jo 1799 oli Gabriel Ahlmanin testamentissa osoitettu rahat tähän tarkoitukseen, mutta byrokratian rattaat ovat hitaat, kuten monasti voi huomata.
Juhlasali oli täynnä pöytiä, jotka notkuivat lamppuja, lasipurkkeja, pulloja, laboratoriolasia, viinilaseja, lautasia, kulhoja, kannuja, punasavikeramiikkaa, kattiloita, valurautapatoja, kankaita, koulun opetustauluja, hyllyköitä, jne jne.
Syöksyin mahdottomassa tungoksessa (etanan vauhtia) sen pöydän luo, joka notkui lasipurkkeja. Niitä tavallisia isoja purkkeja, joita notkuu joka kodin kellarissa, katsoin ohimennen, mutta varsinaisesti ryntäsin harvinaisten vanhojen kapeiden purkkien luokse. Niiden joissa ei ole kierrekorkkeja, vaan hauska karhea kaulus. Lasimassassa ei lue Karhulaa tai Iittalaa tai Riihimäkeä vaan "A.A.Nyman ½Ltr" ja "A.A.Nyman 1Ltr".
Lisäksi sieppasin ihanan punasavisen astian, jota luulin ensin kukkaruukun aluseksi, mutta tulin toisiin ajatuksiin kun se on halkaisijaltaan aika iso ja joka puolelta lasitettu ja reunat ovat 90 asteen kulmassa pohjaan nähden. Pohjassa on massaleimana numeroita. En tiedä onko kyseessä joku tilattu erikoisastia vai mikä. Huutokauppaan en sitten uskaltanut edes kurkistaa. Olisi pian löytynyt jotakin henkeäsalpaavaa. Tyytyväisenä löydöksiini tepsuttelin kauniin maiseman ja maalaistuoksun halki takaisin bussipysäkille.
Ja sitten se apatiaosuus.
Sain eilen sähköpostia äitini serkulta, johon otin yhteyttä hiljattain. Mukava yllätys! Liittyen edellisen postauksen sukututkimukseen luin viestiä innolla. Kunnes tuli se kohta jossa kerrottiin isoisän äidin polttaneen vanhoja valokuvia. Hän asui poikansa luona vanhoilla päivillään. Kerran poika oli mennyt hänen luokseen ja nähnyt hänen polttavan valokuvia. Yksi albumi oli sitten saatu pelastettua. YKSI! Onneksi se on nykyään hyvässä tallessa sukulaisen luona.
Vaivuin aika lohduttomaan olotilaan. Mietin koko loppuillan asiaa. Näin yöllä unia aiheesta. Aamulla ensimmäinen ajatus liittyi kadotettuun sukuhistoriaan. Yllätyin oikein itsekin että reagoin näin raskaasti. Mietin että onko mummo aloittanut polttamisen vanhimmasta vai nuorimmasta päästä kuvakokoelmaa. Vai umpimähkään. Ja onko hän polttanut kirjeitäkin. Ja miten paljon hän ehti polttaa. Ja etenkin: MIKSI? Oliko siellä salaisuuksia... Joku aaninki minulla kyllä voi olla aiheesta.
Loppujen lopuksi nostin leukani pystyyn ja päätin rivakasti selvittää Matildan (tuon kuvia polttaneen mummon äiti) sisarussarjan kaikki jälkeläiset nykypäivään saakka ja ottaa heihin yhteyttä. Ehkä jollakulla on jotain vielä tallessa. Ja voihan olla, että löydän joitakin arkistoja vielä, joista en osaa tässä nyt uneksiakaan.
Olen hiukan paremmalla mielellä kuitenkin iltaa kohti. Enkä ainakaan luovuta!
*click*
