Mielikuvituksen voima

Lapsena olisin kaikkein mieluiten ollut Vihervaaran Anna, Tarzan tai intiaani. Mutta aikuisuuden varalle toiveammatikseni valitsin salapoliisin tai arkeologin työn. Salapoliisin tointa innokkaasti harrastinkin. Harjoittelimme ystävättäreni ja "isoveljeni" kanssa aina kun mahdollista.

Perhetuttu saattoi olla mafiapomo, jota piti tarkkailla roikkumalla parvekkeenkaiteen ulkopuolella villiviiniköynnöksen seassa. Koska tahansa vastaan saattoi tulla murhaaja tai vankikarkuri, jonka varalta vakoilimme alituisesti jokaista kulkijaa. Meillä oli valeasujakin riittämiin; äidin matonkudeläjät pitivät siitä huolen.

Kuvassa salapoliisiarkistoa, jonka salaisia asiakirjoja voimme paljastaa osittain.

Ryömimme naapureiden ojia pitkin näkymättömästi paikasta toiseen ja hiiviskelimme muiden ulkorakennuksissa ilman lupaa. Olisimme varmasti olleet loistavia "sentraalisantroja", jos niitä siihen aikaan olisi vielä ollut. Joskus löysimme ojanpientareelta rahaa, joka saattoi liittyä tietysti rikokseen, mutta sijoitimme ne tyytyväisin mielin merirosvokarkkeihin.

Kannoimme tietysti mukanamme Sudenpentujen käsikirjoja ja luimme salapoliisin käsikirjaa silmät teevadinkokoisina. Olimme varmoja että jonain päivänä nappaamme volvo-markkasen tai jonkun muun kuuluisan rosvon.

Lapsena kaiken voi pelastaa mielikuvitus. Jos ruoaksi oli vaikkapa perunakeittoa, josta en oikein pitänyt, kuvittelin että olen Tarzan, joka on itse saalistanut lautasella kelluvan antiloopin. Ruoka alkoi maistua suorastaan herkulliselta. Jos ulkona oli kylmä, kuvittelin taas olevani "Tarzan joka ei kylmää tunne" - ja kas, kylmän tunne hävisi tyystin. Jälkimmäinen toimii muuten edelleen, kokeilkaa vaikka!