*click*
Haluaisin myös istahtaa kirjoituspöytäni ääreen järjestelemään papereita. Sukututkimusta lippusina ja lappusina, vihkoina ja kirjeinä laatikkokaupalla.
Mutta juuri nyt en voi keskittyä. Ajatukset karkaavat haaveiden liitoon. Eikä sitäpaitsi ole aikaa. On siivottava, katsastettava vaatteet, hosuttava sinne tänne.
Edessäpäin vielä on aika käsitöille ja askarteluille. Mieli halajaisi niihinkin, mutta työhuoneen vuoro on viimeisenä. Tuntuu että joskus olen ehtinyt kaikkea!
Eilen illalla aloitin uuden kirjan. Hopeakihlajaiset vuodelta 1942, Suomi-Filmin elokuvakäsikirjoituskilpailun voittajaromaanin. Siinä eletään jotenkin aitoa elämää, silloin kun kaikki oli vielä toisin.
Mutta juuri nyt arki kiskaisee mukaansa. Hyvä niin.
5 kommenttia:
Sulla on sitten varmaan samanlainen kirjoituspöytä kuin minullakin; lippusia ja lappusia joka lähtöön ja tyhjiä kirjoja ja vihkoja odottamassa niiden taltioimista ymv. Siivosin kirj.pöytäni ... se oli siisti yhden illan. Haaveita olisi vaikka kuinka tehdä lippusista ja lappusista vaikka mitä, mulla on siveltimetkin odottamassa väriin kastamista ja on valmiita taulupohjiakin...voi voi. Vai matkakuumetta, ymmärrän! Huokaus, villit linnut lentävät, kesyt kaipaavat.
Niin. Ja osaamisten lista sen kun kasvaa, kun haluan opetella aina jotakin uutta. Mutta sitten ei ole aikaa opettelun jälkeen TEHDÄ. Ehkä eläkkeellä? ;)
Aivan...ehkä eläkkeellä...
minä elän kirjepinojen kanssa, kirjeitä ja kortteja on 1800-luvun lopulta asti tallessa... luen ja lajittelen, laitan pinoihin: nämä laatikkoon, nämä ehkä-pinoon, nämä skannataan... plaraan jatkuvasti valokuva-albumeita, syynään tietokoneen ruudulla suurennettuja vanhoja lasinegatiivikuvia, mietin, ajattelen, elän mukana, kuvittelen, pähkäilen, suunnittelen, herään sunnuntaiaamuisinkin aivan liian varhain ja teen muistiinpanoja, valvon yöllä, havahdun, ei tämäkään helppoa ole - ja sitten eräskin ystäväni kysyi, että mitähän hyötyä tuostakin on ? no ei mitään, ei yhtään mitään muuta kuin itsellä hyvä mielikun saa suunnittelemansa näyttelyn elämään ja saa sanottua asiat omalla tavallaan ja annettua siten jotain muillekin, edes pienen palan ajateltavaksi vielä kotonakin.
Ihanaa sukeltaa menneeseen.
Rankkaa. Mutta ihanaa.
No NIIN on! Ihana intohimo! Sitä paitsi teet hyvin arvokasta työtä. Meidän keräilijöitten ja harrastajien ansiosta niin paljon on säilynyt ja niin paljon tietoa saadaan. Museoissa ei ikinä ehditä perehtyä niin paljon. Ja sitä paitsi meillä on intohimo menneeseen, jota ei välttämättä monilla aiheen parissa työskentelevillä ole. Ja vaikka tuntuu että kaikki luisuu muistista pois, niin tiedonjanon vuoksi (ja rakkaus aiheeseen) saa muistamaan paljon tavallista enemmän. :)
Lähetä kommentti