sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Sunnuntaisarja, osa 11

4 kommenttia:

Kuukki kirjoitti...

Tuo paikka on aivan käsittämätön. Sinne pitää kyllä itse päästä joskus. Millainen tunnelma siellä mielestäsi on? Onko se rauhallinen vai vaelteleeko siellä levottomia sieluja?

Thilda kirjoitti...

Se on mielestäni hyvä paikka, kaikesta tuhoamishistoriastaan huolimatta. Se on selviytynyt voittajana! Vaikka oli tosi huono ilma kun olimme siellä, oli paikka silti hyvin kiehtova ja kaunis. Sitä paitsi se on kiitoksen ja rukouksen paikka, sinne tulee ihmisiä kaukaakin pyytämään ja sitten kiittämään. Se ei voi olla kuin hyvän hengen paikka, eikö niin? :)

Una kirjoitti...

Monta mennyttä...

Thilda kirjoitti...

Itse asiassa tämä Ristikukkula ei ole hautausmaa. Vuoden 1831 kapinan uhrien muistoksi omaiset toivat ensimmäiset ristit paikalle. Tsaarin hallitus ei siihen aikaan sallinut perheiden kunnioittaa kuolleita säädyllisesti. Ristien määrä kasvoi v1863 toisen kapinan jälkeen. Mutta koko juttu ryöpsähti käyntiin kun neuvostohallitus yritti tuhota paikan maan tasalle useita kertoja ja aina se rakennettiin uudelleen. Vuosien 1973-1975 ristejä tuhottiin julkisesti noin 500 vuosittain, koska neuvostohallitus piti paikka vihamielisenä ja tuhoisana symbolina. Ristejä tuotiin yhä lisää yön pimeydessä. Kukkulaa vartioi KGB ja neuvostoarmeija. Kukkula yritettii raivata pois puskutraktoreilla ja alue peittää veden alle. Nyt siellä on kymmeniätuhansia ristejä, joista osa vielä koristettu rukousnauhoilla ja muilla pikkuristeillä. Eli oikeastaan se on muistopaikka enemmän kuin hautapaikka ja jos jollakulla on sairautta tai muuta vaikeutta elämässään, hän voi pyytää siellä apua ja sitten jälkeenpäin viedä kiitosristin. Näin ymmärsin kukkulan käytön nykyään. Tosi kunnioittava olo siellä tuli, vaikka en ole itse sillä tavalla uskonnollinen henkilö.