Sota-ajan kirjeissä on jotain tavallista koskettavampaa. Niin rintamalta kotiin, kuin kotoa sinne jonnekin.
Valokuva ja kirjeet eivät liity toisiinsa.
maanantai 28. helmikuuta 2011
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
lauantai 26. helmikuuta 2011
perjantai 25. helmikuuta 2011
Esi-isät
Talo on rakennettu 1800-luvun alussa. Puoli vuosisataa aikaisemmin paikka oli metsää jossa virtasi puro. Suuren kantatalon perillinen katsoi perheelleen mukavan asuinpaikan metsästä, alue lohkottiin tilaksi 1740-luvulla ja peltoja raivattiin. Lähimpiin naapureihin oli kilometrien matka. Keski-iän kynnyksellä olevat Yrjö ja Susanna aloittivat oman perhe-elämän luultavasti pienessä savutuvassa. Viides lapsi Petrus oli juuri syntynyt. Pari viikkoa myöhemmin rakennettiin jo pienokaiselle arkkua. Parin vuoden kuluttua syntyi vielä yksi lapsi Martti, perheen kuopus, joka sekin laskettiin haudan lepoon puolen vuoden ikäisenä. Vauvan kuolinsyyksi on merkitty yskä.
Tila kasvoi, peltoja raivattiin ja elämä alkoi olla mallillaan. Vanhemmat toivoivat etteivät oman lapsuuden kauhut enää toistu; vihollinen idästä rynnistä paikalle polttaen kyliä, tappaen ihmisiä ja ryöstäen lapsia orjiksi omalle maalleen. Pitäjästä vietiin 30 lasta väkivalloin Isonvihan tiimellyksessä 1713-1721 venäjälle. Yrjönkin kotitalosta vietiin poika, sukulainen.
Mutta tulee muuta, oikeastaan sitä tavallista. Kuolemaa. Perheen toiseksi vanhin poika Juuse, kuolee 19-vuotiaana rintatautiin. Hänestä seuraavaksi nuorempi sisko Anna kuolee 22-vuotiaana äkkinäiseen kuumeeseen. Talonpito ei kuitenkaan ole vielä uhattuna sillä lapsista jäljellä ovat Johannes ja Maria. Johannes on ollut jo vuoden naimisissa suuren ja arvostetun talon tyttären Marian kanssa. Ja pikkusisko Maria menee naimisiin hänkin ja ryhtyy asumaan torppaa.
Yrjö ja Susanna ehtivät nähdä vielä vanhimman poikansa jokaisen kahdeksan lapsen syntymän. Mutta eivät enää onneksi vanhimman lapsenlapsensa murhaa. Sen sijaan miniä Maria joutuu kokemaan kuolemaa enemmän kuin kenellekään soisi. Emme voi enää tietää miten siihen suhtauduttiin silloin, kun kuolema oli lähes arkinen vieras. Ehkä se on kallistanut rukoukseen vahvemmin kuin mikään muu.
Maria joutui kumartumaan haudan ääreen lukuisia kertoja. Ensin lähti miehen sisko, kaksi omaa lasta vauvana, sitten appivanhemmat, aviomies, tytär murhattuna, toinen tytär (12:sta lapsen äiti), sekä yhteensä 12 lapsenlasta! Tähän ei ole laskettu Marian omien vanhempien ja sisarusten kuolemia, joita niitäkin on tietysti ollut omassa lapsuuden kotipitäjässä.
Silti talonpito jatkui, eikä suku sammunut. Johanneksen ja Marian poika Salomon tuli aikanaan isännäksi, Johanneksen kuoleman vuonna. Rakennettiin uusi talo, kuvassa oleva, suurempi kuin edellinen. Uusi vuosisata oli alkanut ja keisari tuli kuninkaan sijaan. Mitä mahtoivat ajatella maailman mullistuksesta vanhat, jotka olivat lapsena kuulleet kauheita asioita vanhempiensa lapsuudesta? Aikanaan perintölinja uhkasi katketa, tila myytiin. Mutta sukulinja jatkoi vuosisadasta toiseen. Yhteydet vanhaan vain unohtuivat. Kunnes erään naapuritalon utelias pikkutyttö alkoi tutkia juuriaan. Jos olisi toisin, asuisinko minä nyt tuossa talossa?
Tila kasvoi, peltoja raivattiin ja elämä alkoi olla mallillaan. Vanhemmat toivoivat etteivät oman lapsuuden kauhut enää toistu; vihollinen idästä rynnistä paikalle polttaen kyliä, tappaen ihmisiä ja ryöstäen lapsia orjiksi omalle maalleen. Pitäjästä vietiin 30 lasta väkivalloin Isonvihan tiimellyksessä 1713-1721 venäjälle. Yrjönkin kotitalosta vietiin poika, sukulainen.
Mutta tulee muuta, oikeastaan sitä tavallista. Kuolemaa. Perheen toiseksi vanhin poika Juuse, kuolee 19-vuotiaana rintatautiin. Hänestä seuraavaksi nuorempi sisko Anna kuolee 22-vuotiaana äkkinäiseen kuumeeseen. Talonpito ei kuitenkaan ole vielä uhattuna sillä lapsista jäljellä ovat Johannes ja Maria. Johannes on ollut jo vuoden naimisissa suuren ja arvostetun talon tyttären Marian kanssa. Ja pikkusisko Maria menee naimisiin hänkin ja ryhtyy asumaan torppaa.
Yrjö ja Susanna ehtivät nähdä vielä vanhimman poikansa jokaisen kahdeksan lapsen syntymän. Mutta eivät enää onneksi vanhimman lapsenlapsensa murhaa. Sen sijaan miniä Maria joutuu kokemaan kuolemaa enemmän kuin kenellekään soisi. Emme voi enää tietää miten siihen suhtauduttiin silloin, kun kuolema oli lähes arkinen vieras. Ehkä se on kallistanut rukoukseen vahvemmin kuin mikään muu.
Maria joutui kumartumaan haudan ääreen lukuisia kertoja. Ensin lähti miehen sisko, kaksi omaa lasta vauvana, sitten appivanhemmat, aviomies, tytär murhattuna, toinen tytär (12:sta lapsen äiti), sekä yhteensä 12 lapsenlasta! Tähän ei ole laskettu Marian omien vanhempien ja sisarusten kuolemia, joita niitäkin on tietysti ollut omassa lapsuuden kotipitäjässä.
Silti talonpito jatkui, eikä suku sammunut. Johanneksen ja Marian poika Salomon tuli aikanaan isännäksi, Johanneksen kuoleman vuonna. Rakennettiin uusi talo, kuvassa oleva, suurempi kuin edellinen. Uusi vuosisata oli alkanut ja keisari tuli kuninkaan sijaan. Mitä mahtoivat ajatella maailman mullistuksesta vanhat, jotka olivat lapsena kuulleet kauheita asioita vanhempiensa lapsuudesta? Aikanaan perintölinja uhkasi katketa, tila myytiin. Mutta sukulinja jatkoi vuosisadasta toiseen. Yhteydet vanhaan vain unohtuivat. Kunnes erään naapuritalon utelias pikkutyttö alkoi tutkia juuriaan. Jos olisi toisin, asuisinko minä nyt tuossa talossa?
torstai 24. helmikuuta 2011
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
tiistai 22. helmikuuta 2011
Kuvittelen kuistille jäärän
.
Aina kun kuljen talon ohi
näen mielessäni:
kesän
auringonlaskun
rottinki-keinutuolin
vanhan miehen
olkihatun
lappuhaalarit
flanellipaidan
piipun
maissipellon
Aina kun kuljen talon ohi
näen mielessäni:
kesän
auringonlaskun
rottinki-keinutuolin
vanhan miehen
olkihatun
lappuhaalarit
flanellipaidan
piipun
maissipellon
Tunnisteet:
arkkitehtuuri,
autiotalo,
talvi
maanantai 21. helmikuuta 2011
Helminauha
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
lauantai 19. helmikuuta 2011
Tuntemattomat
perjantai 18. helmikuuta 2011
Keittiössä
Viimeaikoina olen ahkerasti puuhaillut keittiössä. Enemmän kuin koskaan ennen. Se johtuu yksinkertaisesti siitä että tulin joulun alla ostaneeksi keittokirjan joka sopii täydellisesti makuuni. Nimittäin Thai-keittokirjan, jossa ei säästellä chilin käyttöä! Sitä paitsi ruuat ovat sekä maukkaita että tulisia. Suomalainen "tulinen" ei ole koskaan minulle liian tulista, eikä se sitten muuta osaakaan olla kuin jonkun verran tulista. Muut maut unohtuvat. Mutta thai-keittiö sen osaa; ehdoton lempparini on chilinen papaija-katkarapusalaatti, joka on ihanan maukas ja tulinen yhtä aikaa.
.
.
torstai 17. helmikuuta 2011
Vuokavaloja
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)